Pieni tarina isästäni Antti Ville Heinosesta, sitkeästä ja määrätietoisesta miehestä joka eli elämää 79 vuotta. Isä Antti poistui ajasta kesken aurinkoisen kesäpäivän 13.7.2013. Hyvää isänpäivää isälle sinne jonnekin.

.

 

.

VIISI PENNIÄ

(Ilo minun puolellani, Atrain Kustannus 2012)

1960-luvun lopulla kuulin ensimmäisen tulopoliittisen selonteon Metalliliittoon kuuluneelta isältäni. Metallissa vellonut palkkakiista kiristi hermoja kotimökillä. Isä harmitteli nenä kiinni sanomalehdessä jo lakkouhkaksi väläyteltyä kiistaa.

Muistaakseni vaatimus oli suuruusluokkaa kymmenen penniä. Työnantaja lupasi puolet. Työntekijäpuoli joutui lopulta antamaan periksi.

-Tyhjän saa pyytämättäkin, isä tuhahti.

-Sepä hyvä, kajautin pöydän jalan vierestä minä.

Miehevä kannanotto kirvoitti isältä litanian kirpeitä kirkkolain vastaisia. Valituin sanakääntein isä kirkasti, että 10-penninenkään ei olisi ollut 1,40 markan tuntipalkkaan haitallisen suuri korotus.

Isä kulki töissä autosuodattimia valmistavassa tehtaassa vuosikausia mopedilla, kunnes perheeseen hankittiin pankin kalliilla auto. Kotimökistäkin oli vielä velkaa. Äiti pesi toisten vaatteita paikallisessa pesulassa.

Kumpikin vuoli eväsvoileipäsiivut ruislimpusta. Päälle lauantaimakkaraa. Isän evässalkussa oli lisäksi termospullo. Isä söi eväät rypytyskoneen vieressä. Äidin työpaikalla keitettiin kahvit.

1980-luvulle tultaessa isä sai lääkäriltä puukon selkään ja joutui eläkkeelle. Äiti yleni pesulanhoitajaksi. Perkloorietyleeni teki vuosien mittaan tehtävänsä. 2000-luvun alussa eläkkeelle siirtyessään äidillä todettiin pään vapinaa sekä eräitä muitakin työperäisiä vaivoja. Äiti vei vaivat mukanaan taivaaseen.

Vanha kotimökki seisoo edelleen paikoillaan Haapaveden Humalojalla. Isä siellä nytkin puskee pihatietä tuiskun jäljiltä lumikolalla monta kertaa päivässä. Huonolla onnella tulee tiekarhu ja työntää kuutiokaupalla jäisiä kokkareita tien tukkeeksi saman tien. Isä kutsuu töyrästä nimellä karhunpaskat. Tietää lisää kolahommia.

Mihinpä ihminen kotoaan lähtisi, kun on sen markka kerrallaan tiukan takaa tienannut?

77-vuotias entinen tehdastyöläinen hengähtää hetken lumikolaan nojaten tienliittymässä, josta joulupukki 1960-luvulla jouluaattoillan pimetessä poikkesi mökkiin selässään säkillinen värikkääseen joulupaperiin käärittyjä lahjoja.

Ukko ei ollut häävin näköinen. Mokomalla pahvinaamalla ei olisi mitään asiaa ovesta sisään 2000-luvulla. 1960-luvulla keppi kädessä sisään kolistellut kyökkänä oli odotettu vieras, jolla oli tuomisinaan yhtä ja toista pikkupojan mieleistä tavaraa.

Eräänä jouluna pukki oli pöllinyt isän työmatkoilla käyttämän lämpimän palttoon. Isä ei ollut tästä moksiskaan. Toivotteli vain pukille hyvää matkaa ja meni perässä pihalle näyttämään taskulampulla valoa.

Joulun jälkeen pukki oli palauttanut palttoon, ja isä polkaisi mopedin käyntiin aamuhämärissä, niin kuin ennenkin.

Joulupukin lompsa oli siihen aikaan lyönnissä. Lahjathan tulivat kaikki Korvatunturilta. Tänä päivänä joululahjahankintoihin tarjoillaan rahaa tekstiviestillä. Isät ja äidit makselevat laskuja 1000 prosentin korolla juhannuksen jälkeenkin.

Mutta eipä Jeesusta vielä 1960-luvulla hukutettukaan kantavuuskuormaa hipovan tavaramäärän alle. Eikä joulupukin selkäruoto ollut vaarassa katketa taakan alla.

Osattomaksi tai vaille en muistojen kultaisina vuosina jäänyt silti mistään. Tunne tästä on vahva.

Vuonna 2011 isän tulopoliittinen selonteko kertoo, kuinka paljon leikatusta eläkkeestä jää käteen, kun maksetaan sähkö, kiinteistövero, vakuutukset, nuohous, lumilinkomiehen käynti, lääkkeet sekä likakaivon tyhjennys.

Käteen jää sentään vähän. Tekisi mieli sanoa, sepä hyvä, mutta jätän sanomatta. Muistan elävästi, kun 1960-luvun lopulla isä pakkasi laukkuun eväsvoileivät sekä termospullon ja sanoi:

-Pitääpä lähteä viittä penniä tienaamaan!

.