*

” Vanha sirkushevonen kiertää aina ajatuksissaan tuttuja sahanpurukäytäviä. ”

 *

Syksyllä 2006 allekirjoittaessani työsopimuksen vantaalaisen tilausliikennekonserni Bussari Oy:n kanssa kuvittelin jättäväni soittohommat taakseni kokonaan. Surutyö asian merkeissä kesti monta vuotta. Mutta lopulta onnistuin.

Katselin maailmaa erinomaisen työnantajan Bussari Oy:n palveluksessa tilausajotehtävissä muutaman vuoden. Sitten muutin pääkaupunkiseudulta Lappiin. Linja-autohommien ohessa kirjoitin kuljetusalaan liittyviä kolumnejaa alan lehtiin, julkaisin kaksi kirjaa ja yhden näytelmän, ihailin kaamosta ja keskiyön aurinkoa, kurkistelin tunturien taakse, täytin viisikymmentä ja opettelin ymmärtämään että aamuherätyksiä on enemmän takana kuin edessä.

Elämän sanotaan kulkevan seitsemän vuoden sykleissä. Tässä tapauksessa vuosia kului yhdeksän. Syksyllä 2015 olin lähdössä kuukauden rospuuttoreissulle Espanjaan. Poikkesin rovaniemeläiseen musiikkiliikkeeseen, josta hetken mielijohteesta ostin nätin pienen matkakitaran.

Radikaali ja kauaskantoinen ostos. Toki muutaman kerran aikaisemminkin olin ohi kulkiessani käynyt samaisessa musiikkiliikkeessä ihastelemassa kaikenlaisia soittopelejä, sekä sisällä että näyteikkunasta käsin. Niinhän soittajat tavallisesti tekevät, kaikenlaiset soittajat. Sekä entiset että nykyiset.

Rospuuttoreissulla Espanjassa, hostelin pienessä kattohuoneessa, sormet eivät aluksi millään tahtoneet noudattaa käskyjä kitaran otelaudalla. Harjoituksen puutetta. Soittovehkeet olivat levänneet kaapissa ja sängyn alla vuosia. Ilta illalta poskenpehmeät sormenpäät alkoivat vastata metallikieliin paremmin ja aikoinaan omaksutut kuviot asian tiimoilta palautuivat pala palalta mieleen.

Onneksi en vuosikymmen takaperin työntänyt uuniin ihan kaikkia vuosien mittaan koottuja laulukansioita. Nyt samainen kitara ei haluaisi lähteä sylistäni pois ollenkaan. Iso osa elämää juniorivuosista lähtien tuli takaisin, kuin varkain. Jossain tajunnan takamailla se odotti oikeaa hetkeä palata.  

 - MAANTIESUDEN LAULUJA -

Vuonna 2017 tulee kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun esiinnyin ensimmäisen kerran elävälle yleisölle ja ansaitsin siitä ensimmäisen setelin. Hiljalleen olen miettinyt miten juhlistaisin määrävuotta niin, että siitä olisi iloa ja hyötyä muillekin. Kupletin juoni alkaa pikkuhiljaa hahmottua.

Vanhan kotikyläni, Haapaveden kunnan Humalojan kylän koulun juhlasalissa käyn laulamassa puolentoista tunnin laulelmakonsertin Maantiesuden lauluja. Juuri siitä juhlasalista keikkamiehen työsarka harrastuksena alkoi. Laulelmakonsertista tuoton saa Haapaveden Omaishoitajat ry.

Tavalla tai toisella omaishoitajayhdistykset tulevat olemaan lähellä sydäntäni muutamissa muissakin merkkivuotta juhlistavissa laulelmailloissa, sekä saavat niistä myös tuoton. Soittokierros on jo käynnistynyt. Ensimmäinen omaishoitajille pyhitetty musiikki-ilta oli Ivalossa 9. maaliskuuta ja seuraava viikkoa myöhemmin Sodankylässä.

- MIKSI JUURI OMAISHOITAJAT? -

Edesmenneet vanhempani olivat molemmat omaishoitajia ja olivat myös useiden vuosien ajan aktiivisesti mukana kotipitäjän omaishoitajayhdistyksen toiminnassa. Kuten lukemattomat ikätoverinsa hoitaessaan omia vanhempiaan sekä läheisiään, kumpikin suoritti omaishoitoa jo paljon ennen kuin termi omaishoito keksittiin.

Äitini kuoli omaishoitotehtävässä. Matkalla insuliinipiikittämään sotaveteraaniveljeään hän joutui auto-onnettomuuteen ja menehtyi marraskuussa 2007. Isä ei toipunut järkytyksestä koskaan.   ( - Muistokirjoitus äidille - )

Isä toimi omaishoitoyhdistyksessä vielä muutamia vuosia. Isän poismenon jälkeen omaishoitotehtäviin liittyviä papereita selatessani välillä itkin ja välillä nauroin. Yhteiskunta säästää omaishoidon myötä miljoonia euroja vuodessa. Silti se suhtautuu omaishoitoon kylmästi ja kohtelee omaishoitajia tylysti. Ei niin pientä asiaa etteikö se olisi aiheuttanut peitsentaittoa jonkin sortin pilkkua viilaavan byrokraatin virkamiehen kanssa. Tai virkanaisen.

Äitini oli erittäin lahjakas kirjoittaja ja väsymätön oikeudenmukaisuuden puolustaja. Hän taivutti byrokratiaa pirttijärkeen sopivaksi kerta toisensa jälkeen sinnikkäästi, päätyen muutamia kertoja puhdaslinjaiseen selkävoittoon. Muutamat byrokratiataistelusta arkistoimani kirjalliset helmet sujautan jossakin vaiheessa Lähellä -lehdelle julkaistavaksi. Muutkin saavat lukea.

- KOVIEN ARVOJEN PURISTUKSESSA -

Puhtaimmillaan omaishoito toteuttaa Raamatun neuvoa: ”Älä heitä minua pois minun vanhalla iälläni, älä hylkää minua kun voimani loppuu” (Snl. 71:9). Itse henkilökohtaisesti en ole erityisen raamatullinen henkilö. Minulla on suora taivaskanava. Kotoa saamani opin myötä kunnioitan inhimillisyyttä ja ajattelen asioita inhimillisistä lähtökohdista. Koville arvoille löytyy kannattajia ilman minuakin.

Termi omaishoito on vuosien saatossa tatuoitunut sieluun. Sieltä se aina nousee esiin kun sanomalehdessä tai jossakin muussa yhteydessä mainitaan asiasta. Omaishoitotoiminnan ympärillä tapahtuneet myönteiset asiat ilostuttavat. Vastaavasti murheelliset uutiset vievät mielen todella matalaksi.

Uutinen 90-vuotiaan sotaveteraanin ja hänen samanikäisen vaimonsa elämän päättymisestä oman käden kautta vanhassa kotipitäjässäni Haapavedellä toi kyyneleet. Tunsin sydämellisen pariskunnan vanhempieni kautta 50 vuoden ajalta varsin lämpimästi. Veikö ikääntymisen myötä yksinäisyys ja lohduttomuus voimat? Mikä voitti elämänhalun?

- ILOT, SURUT JA JAKSAMINEN -

2000-luvun puolivälin tienoilla sain kunnian kuljettaa äitini Helsingissä Säätytalolle Omaishoitajien liiton 15-vuotisjuhlaan. Meitä oli kaksi haapavetistä kyytimiestä, Yrjö Maliniemi omalla autollaan toisena. Siinä me Snellmaninkadun toisella puolella Suomen Pankin rappusilla Yrjön kanssa tupakoimme ja katselimme kun silloinen sosiaali- ja terveysministeri Tuula Haatainen purjehti Säätytalon rappusia ylös. Tuumimme että eivät omaishoitajat taida olla lainkaan turhaa porukkaa.

Rakas rouvani opiskelee parhaillaan hoitoalalle. Hän valmistuu loppuvuodesta 2017 lähihoitajaksi. Kunnioitan suuresti hänen määrätietoista pyrkimystään kouluttautua alalle, jossa työtä tehdään suurella sydämellä. Itse en hoitoalalle kykenisi. Omaishoitotehtävien vaatimasta työpanoksesta ja omistautumisesta olen perillä pintapuolisesti edesmenneiden vanhempieni kautta. Asiat tiedät täsmälleen vain Sinä omaishoitajan arjen keskipisteessä. Sinulla on ilot ja surut sekä vastuullasi jaksaminen. Ihminen kantaa harteillaan maailman suurinta asiaa kun se kantaa toista ihmistä.

 

” Ystävä, miksi sä itket noin, miksi sua nyt paleltaa?

Kuunnella ainakin sua mä voin jos kaipaat auttajaa.

Maailman rannalla liikaakin meitä lienee yksinään.

Joskus kai tarpeen on tuttu olkapää. ”

 

YSTÄVÄLLISESTI TERVEHTIEN

ARI H. HEINONEN

.