Tuorespelillä saa huristella työssä useimmiten, mutta harvoin tarjoutuu tilaisuus istuutua kunnon vanhan rattiin. Vanhalla tarkoitan sellaista, johon matkalippujen asemesta myydään pääsylippuja. Suurin osa on päätynyt matkallaan lepolanssiin, mutta muutama valioyksilö jatkaa yhä taivalta pohjois-Suomen suolaamattomilla teillä.

Ensi reaktio ajomääräyksen autonumeron henkilöityessä firman vanhimpaan vankkuriin on: – Ei kai sentään? Mutta totta se on. Sesonkitöihin tulleelle etelän lentojätkälle on päätetty näyttää heti kättelyssä, että pohjoisessa auto alkaa aalla!

Siinä se seisoo parhaat päivät nähneenä tulipalopakkasessa toiselle kyljelle lintallaan. Keulamaskin raossa jonkinlaisena lohtuna lohkolämmittimen johto. Abloylukko on asetettu estämään asiaton pääsy ajoneuvoon. Tokko sisällä olisi mitään kiinnostavaa, mutta eipähän katoa kallis lukko, kun se roikkuu 10 tonnin painoisessa kantimessa.

Puolta nuorempien käynnistämisen aiheuttama savupilvi on ennättänyt hälvetä talvipimeältä pihamaalta ajokkivanhuksen havahtuessa starttinapin painallukseen. Nahkarukkasen suojaama peukalo painaa käynnistintä urakalla. Ajoneuvo tutisee koko 14 metrin pituudeltaan. Sitä kestää ikuisuuden. Syty nyt jo! Usko meinaa horjua, mutta lopulta mahuri vaikertautuu irti pakkasen puristavasta otteesta ja alkaa ankarasti savuten rouskahdella kohti säntillistä moottorin kierroslukua.

Varttitunti savuavaa tyhjäkäyntiä tekee ihmeitä. Linttaan painunut ryhti suoristuu ja kuljettajan puhaltimesta on havaittavissa lehmän henkäys! Kahden tunnin kuluttua matkustamo on kutsuvan lämmin, vaihteisto toimii, ja pyörät ovat valmiina pyörimään matkamittariin viimeisiä kymppitonneja, monennellakohan kierroksella jo? Ensimmäinen taistelu on voitettu.

Uutukaispelien steriili ja sähköllä säätyvä työympäristö on kaukana kahvinkorventeisesta ja kaasuöljynkatkuisesta maantien nielennästä, jossa patterilinjaston vesikierto avataan hanasta käsipelillä, vaihdelaatikkoa sekoitetaan lattiasta sojottavalla metrisellä kangella, ja itsepintaisesti pilkottava varoitusvalo korjataan liimaamalla päälle pala mustaa eristysnauhaa.

Erään rahtimiesveljen isä, hampaisiin saakka rautainen rahtiammattilainen 89-volvon ratista, käytti ison auton ohjaamosta nimitystä sakasti. Sitä se juuri on! Tunnelma on suorastaan sakraalinen!

Käsikaasun kahvassa lukee Throttle Lock. Pökkäpenkki on vuosien saatossa muotoutunut omaan malliinsa, eikä humppaa heitoissa ylös alas. Lämmityslaite on lämmityslaite, vailla henkimaailman vikoja sisuksiinsa kätkevää rasiallista piirilevyjä, joista matkan sujuminen on tänä päivänä suurelta osin riippuvainen. Lentokenttärivistössä virtaviivalinjureiden rinnalla suntiskuski tuntee itsensä oikeaksi linja-auton kuljettajaksi!

Milloin viimeksi oli tilaisuus testata taitoja g-voimia vastaan? Edellisen kerran 1980-luvulla Iisalmen kurssikeskuksessa. D-korttioppia hankittiin kampakeraamisilla linja-autoilla. Siltä ne silloin tuntuivat, vaikka olivatkin käyttöiältään varsin tuoreita, osa ainakin. Sen verran kirveellä veistettyjä kuitenkin, että mies tiesi opiskelevansa autonkuljettajaksi eikä lentäjäksi. Näinhän kuljettajakoulutuksessa kuuluukin olla.

Sakealla lumipyryllä muistuu mieleen monta asiaa, jotka olisi syytä muistaa aurinkopaisteellakin. Missä on mahurivolvossa ilmanotto? Puhelu Kiviojan Nikelle. Eläkepäiviä viettävä liikenneopettaja kertoo täsmätietona pari muutakin käytännön neuvoa ajettavasta ajoneuvosta. Taas luistaa matkanteko. Taukopaikan lumituiskuiselle naftakentälle sattunut pölliveli neuvoo lisää ja auttaa kun apua tarvitaan.

Muutamassa päivässä talon vanhimmasta tulee mieleisin työkalu. Ruosteinen vanha maantiesusi ja ruosteeton hyvinhoidettu 56-paikkainen sopivat hyvin yhteen. Kumpikin toimii. Kuljettajasta saattaa kuulua jopa enemmän kolinoita ja lotinoita kuin ikäisekseen tikissä olevasta suorakylkisestä tuiskunkyntäjästä.

Tuttujen viivasuorien pikateiden sahaamista tutulla vakioajokilla. Tuttujen nurkkien kiertämistä tutuilla aikatauluilla tuttuakin tutummassa loskakelissä. Paikallaan on ajoittain palauttaa mieleen muutamia tosiasioita kuljettajan työstä.

Pohjoisen olosuhteissa ympäri vuoden elantonsa ansaitsevien ammattikuljettajien joukossa turhat luulot oman osaamisen ylivertaisuudesta karisevat nopeasti.

Me kuljettajat olemme hyvin merkkiuskollisia. Usein myös vuosimalli ratkaisee. Loppupelissä on aivan sama millä ajaa, kun siitä saa rahan, ja palkka lähtee juoksemaan kun autoon tarttuu. Eikä työntekoa ole rajoitettu pyhä- ja ylityökorvausten välttämiseksi juuri ja juuri tienestirajan tunnusmerkit täyttävään määrätuntikertymään virastotyöajan kellonlyömillä.

Ja kun kuljettajana pääsee hieromaan tessiä sellaisella työkalulla, jonka matkamittarissa on lauantaijokerin voittonumero. Silloin tuntee itsensä lähestulkoon miljonääriksi!

Ari H. Heinonen